Crossfitin-alkeiskurssin ensimmäinen kerta. Kerkesin panikoida asiaa koko viikonlopun ajan, ja kun viimein tunnille oli lähdettävä niin olin jo pakahtua jännityksestä. Tunnelma oli onneksi rento; käytiin läpi kyykyn, punnerrusten ja rengassoudun tekniikat jonka jälkeen suoritimme alkutestin, joka näytti tältä:
For time:
200m run
15-12-9
squat
push-up
ring row
200m run
Käytännössä siis juoksimme 200m, teimme 15 toistoa kyykkyjä, punnerruksia sekä rengassoutua, jonka jälkeen kaikkia 12 toistoa ja sitten 9 toistoa. Viimeiseksi vielä 200m spurtti uudestaan. Kaikki niin täysillä kuin vain lähtee (toki puhtailla toistoilla) ja kun viimeinen juoksu oli ohi, niin otettiin aika ylös. Oma aika näytti 6:56 ja kaikista tein treenin toisiksi hitaiten.
Niin, ehkä nyt jo vähän selviää miksi otsikossa lukee "tunnelukot". Treenin jälkeen mulla oli todella pettynyt olo, vaikka oikeastaan mulla ei ole mitään käsitystä minkä tasoinen tuo minun aika on, mutta kun olin toisiksi viimeinen ryhmästä. Vertailin itseäni niin tunnilla kuin treenin jälkeen jatkuvasti toisiin; "No se kyllä ei tehnyt kyykkyjä oikealla tekniikalla" tai "olisin ollut nopeampi jos minäkin olisin oikaissut tolpan vasemmalta puolelta" Tiesin tasan tarkkaan ajattelutapani olevan aivan typerä ja tiedän varsin hyvin, että pitää tehdä omalla vauhdilla, kilpailla ainoastaan itseään vastaan ja keskittyä ainoastaan omaan treeniin.
Mutta mitäs kun pää sanoo ihan toista? Lähdin pyöräilemään salilta itku silmässä, ja ketutus-käyrää nosti entisestään kaatosade sekä tieto siitä, että selviän nukkumaan vasta puoli yhdentoista aikaan ja aamulla odottaa herätys klo 06:30. Kotimatkalla mietin mihin soppaan olen itseni taas pistänyt; marraskuussa tulee olemaan Crossfit-treenit 3 kertaa viikossa, kahtena viikonloppuna koulua pe-la, töitä sekä opparin haastattelut olisi pakko saada alulle.
Sitten vielä viimeistä ylämäkeä pyörää taluttaessa tapahtui jotain outoa; sain yhtäkkiä paniikkikohtauksen ja tuntui, että kurkku muurautui umpeen. Yritin haukkoa happea tuloksetta. Parin minuutin jälkeen tilanne tasaantui ja sain käveltyä kotiin asti. Kaikki se stressi ja paniikki ennen kurssia alkua purkautui tunnin jälkeen ulos. Tuon kohtauksen jälkeen heräsin todellisuuteen; mun vaativuus itseäni kohtaan on aivan järjetön. Ja että tämän on pakko muuttua, koska ei kukaan ihminen pysty elämään vapaasti, jos jatkuvasti vertaa itseään muihin tai pelkää epäonnistumista.
Tästä inspiroituneena tein uudestaan tunnelukko-testin, jonka viimeksi taisin tehdä 2-3 vuotta sitten.
| Tunnelukko | Voimakkuus |
| Vaativuus | erittäin vahva |
| Alistuminen | vahva |
| Hylkääminen | vahva |
| Epäonnistuminen | vahva |
"Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä."
"Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä."
"Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut."
"Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin."
Kyllä ihan tutulta kuulostaa. Kaikilla meillä varmasti on omat tunnelukkonsa, mutta se miten voimakkaita ne on ja miten ne hallitsee sun elämää on sitten asia erikseen. Mulla on paljon opeteltavaa ja pitkä matka edessä. Turha vaativuus itseään kohtaan, muihin vertailu ja asioiden jatkuva stressaaminen - niistä lähdetään.
Minkä takia sitten kirjoitan tästä tänne blogiin? Olisin tietty voinut kirjoittaa pitkän tarinan OnRamp-kurssin ekasta kerrasta, ihastella miten mukavaa siellä oli, kuinka ihanaa oli rääkätä ittensä aivan tappiin ja miten kivaa oli opetella kyykkyjen ja punnerrusten tekniikkaa. Ja voi että miten hyvä fiilis olikaan sen jälkeen pyöräillä kotiin raikkaassa sadeilmassa ja juoda iltapalaksi terveellinen smoothie ja mennä ajoissa nukkumaan.
Niin, mun mielestä blogimaailmassa on ihan tarpeeks jo turhaa jeesustelua. "Oi kun on aina niin hyvä treeni salilla! Voi että rakastan syödä pelkkää kanaa ja jauhelihaa. Olipas taas helppo herätä tänä aamuna klo 6 salille. Kaikki menee niin ihanasti ja loistavasti aina!"
Ei se elämä mene aina niin loistavasti. En nyt kylläkään väitä, että ihmisten pitäisi kirjoittaa elämästään kaikki negatiiviset asiat blogiinsa, mutta onhan se fakta, että jos (varsinkin suositut) bloggaajat antavat elämästään ulospäin täydellisen kuvan niin varmasti joidenkin lukijoiden keskuudessa alkaa syntyä vertailua, ehkä jopa kateellisuutta. Olen itsekin joskus treeniblogeja lukiessa miettinyt että "miten noilla riittääkin aina energiaa tehdä treenit hyvin" tai "miten ne aina jaksaa syödä niin hyvin".
Se ei ole todellisuus. Välillä pitäisi vähän herätellä ihmisiä, että kaikilla on omat vaikeutensa ja huonot päivänsä. Tämä teksti oli herättely varsinkin itselleni ja tapa purkaa omia tuntemuksia. Jos tästä on apua edes yhdelle ihmiselle niin se on aina iso plussa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti