Asioilla on tapana järjestyä

Nyt tuntuu oikeasti siltä että pikkuhiljaa elämä rullaa hyvin suurimmaksi osaksi. Terveyskin näyttäisi pikkuhiljaa palaavan, vaikka en koe kyllä vieläkään olevani ihan yhtä energinen kuin keväällä, mutta sanotaanko että iiso harppaus on edistytty kesästä. Lokakuun aikana pyrin pitämään vähän erilaista ruokavaliota, eli testaamaan osan maitotuotteiden ja viljojen poisjättöä. Toki myös herkut ovat pannassa ja yritän sokerihiirenä myös karsia hedelmien napostelua. Maitotuotteista jätän ruokavalioon maustamattoman AB-jogurtin sekä maustamattoman viilin - ne kuulema sopivat herkälle vatsalle. Tiedän, että maidon poisjättäminen on  haastavaa koska olen sitä tottunut juomaan päivittäin muutaman lasillisen. Kalkin ja D-vitamiinin saanti on turvattu vahvoilla Kalcipos-D tableteilla, joita muutenkin olen syönyt päivittäin jo monen vuoden ajan.

Enemmän siis kasviksia, lihaa ja munia. Kauran jätän myöskin ruokavalioon, sillä se on gluteeniton vilja - mutta pyrin syömään vain puhdasta kauraa. En pistä itseäni liian lujille tämän suhteen, ja pyrin pitämään viikossa yhden "vapaapäivän" jolloin voin juoda maitoa (luomu) tai vaikka syödä yhden leivän. Pyrkimyksenä on löytää niitä ruoka-aineita, jotka ei sovi omalle vatsalle - ja myös tasapaino koko ruokavalion suhteen.

Perjantai-illan asua // Omenahilloa viimein purkitettu! // Vähän simppelimmät geelikynnet tällä kertaa

Ja jotain muutakin uutta on luvassa, nimittäin ilmoittauduin hetken mielijohteesta (okeiokei, oon kyllä miettinyt tätä jo hiljaa mielessäni vuoden päivät) Crossfitin on-ramp kurssille, eli siis alkeiskurssille. En malta odottaa että pääsee tekemään kunnon rääkkiä ja ennenkaikkea opettelemaan perusliikkeiden tekniikkaa! Oon myös kuullut, että Crossfit-saleilla ois hyvä ryhmämeininki, joten sitä myös odotan innolla. :) Kurssi alkaa marraskuussa, joten vielä on onneksi hyvin aikaa henkiseen valmistautumiseen.. 

Opinnäytetyön aihe on nyt käyty esittelemässä, ja kieltämättä se meni aika rennosti ja hyvin! En kerennyt paljon panikoida ennen esitystä (jota yleensä siis teen) joten kun en ollut liikaa valmistautunut niin esityskin meni mukavan rennosti. Kävin siis esittämässä sen juuri ennen Kauppakadun Improbaturia, joten olin melkoisen näköinen pinkissä tukassa ja haalareissa.. :D Rehellisesti sanottuna olin myös esim. kaulasta ihan pinkki, joten vähän sai läppää heittää tästä sokaisevasta asukokonaisuudesta luokan edessä että ihmiset ei luule mun kuljeksivan joka päivä tän näkösenä! Pakko mainita tähän väliin että suoritin improbaturin tällä kertaa ihan vesiselvänä. :) Hauskaa oli jokatapauksessa!

No words :D Mutta ai että rakastuin pinkkiin tukkaan!!

Tavoitteena minulla on siis saada vitonen, ei enempää tai vähempää. Koska se on ainut numero, mitä yliopistoon hakiessa tuijotetaan. Iso järkäle tipahti harteilta kun myös tajusin, että ei minun ole pakko puurtaa sitä valmiiksi niin että saisin paperit ulos jouluna - silloin nimittäin ensimmäinen versio pitäisi olla palautettuna opettajalle jo lokakuun lopussa. Väännän siis opparia niin kauan kunnes saan siitä vitosen, tavoitteena valmistua viimeistään tammikuussa. 

Mielensäpahoittaja-leffan eväät, oli kyllä tooosi hyvää salaattia! // Drinksuja.. // Ja vähän lisää drinksuja.. // Vähän nuutunut naama

Tällähetkellä siis työnhaku päällä, ja yhden  unelmatyöpaikan löysinkin joka kestäisi sopivasti ensi kesä-/heinäkuuhun ja olisi ihan oman alan ja suuntautumisen töitä. Kovalla jännityksellä odotan hakuajan loppumista ja yhteydenottoa sieltä suunnalta - pettymys tulee olemaan suuri jos en pääse, mutta ei se auta kuin etsiä tässä myös muita paikkoja samalla. Tiedättekö sen tunteen, kun yksi työpaikka natsaa täydellisesti ja sitten tuntuu muita selatessa että mikään ei ole enää sopiva? :D Mulla on just nyt se tunne. Tuntuu, että en haluaisi hakea muita paikkoja mutta pakkohan se on. 

Mukavia viileneviä ja pimeneviä syysiltoja! Nyt voikin jo hyvillä mielin kaivella kynttilät kaapin peränurkista esille :)

Mitäs sitä tänään syötäisiin?

Valitettavan tuttu lause tässä talossa - kun olisi aika lähteä kauppaan tekemään ruokaostoksia niin herää kysymys, että mitäs sieltä nyt sitten ostetaan. Liian usein myös päädytään ostamaan joko jauhelihaa tai kanaa joista tehdään sitten muutamaa eri ruokaa: makaroonilaatikko, jauhelihapihvit, jauhelihakastike tai yksinkertaisesti kanaa nuudeleilla/pastalla tmvs. Kana mulla on alkanut tulla korvista jo ajat sitten, mutta kiltisti sitä silti puputan aika ajottain. Lidlistä saa kyllä hyvää marinoitua kanaa!

Olen aika improvisointi-kokki, enkä tykkää seurata reseptejä tarkasti. Tietty perusruoat menee ilman reseptiäkin ja tykkään kokeilla niihin kaikkea uutta pientä lisää. Jauhelihakastike oli pitkään sellainen ruoka, josta tuli aina ihan ok, mutta ei yhtä hyvää kuin äidin tekemä. Sitten löysin tämän reseptin ja voilá! Siitä tuli tosi hyvää, tosin edelleen reseptiä hieman muokaten oman makuiseksi - ja ei, en tosiaan mittaile voita ja jauhoja. 

Tuosta lähtien soijakastike on ollut paras ystävä; laitan sitä myös jauhelihapihveihin, makaroonilaatikkoon, pastoihin.. Se tuo aivan omaa suolaista makua!

Pitkään tehtiin jauhelihapullat- ja pihvit ilman korppujauhoja, mutta kerran gluteenittoman kaverin tullessa kylään jouduin improvisoimaan lohkoperunoiden kanssa; ne valmiit mausteseokset kun sisältävät gluteenia. No, katsoin vähän tuoteselostetta että mitäs niistä mausteseoksista löytyykään ja huomasin että pohjana on käytetty korppujauhoja. Ostin sitten kaupasta gluteenittomia ja rakastuin noihin heti! Ne vaan maistuu paremmalle. 

Lisäksi pistin mausteseoksen joukkoon valkosipulijauhetta, kuivattua ruohosipulia, suolaa ja hieman pippuria. Parastahan tuossa on, että mausteita voi muuttaa oman mieltymyksen mukaan. Seuraavaksi aionkin kokeilla lisätä siihen paahdettua sipulirouhetta, joka lähti kaupasta matkaa kokeilun vuoksi. 

Mausteet sekoitetaan ensin korppujauhojen kanssa, sen jälkeen perunalohkot pyöritetään rypsiöljyssä ja lopuksi mausteseos sekoitetaan tasaisesti joukkoon. Seuraavaksi aionkin kokeilla lisätä siihen paahdettua sipulirouhetta, joka lähti kaupasta matkaa kokeilun vuoksi.

Pihveihin ja pulliin meni tällä kertaa tällaiset ainekset:

maitoa
gluteenittomia korppujauhoja

700g jauhelihaa
2 munaa
soijakastiketta
sipulisilppua
suolaa
mustapippuria
paprikajauhetta
valkosipulijauhetta

Ihanan simppeliä ja helppoa - mutta silti tosi maukkaita :)

Me nautittiin pihvit tällä kertaa perunamuusin kera, johon ripottelin päälle vielä paahdettua sipulirouhetta (sipuli-hullu). Salaattiin koitin hieman marinoida punasipuleita, mutta koska ainesosat oli aika vähissä ja aikaakin niin vähän niin aika köyhänlaiseksi ne jäi.

Seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla taikinaan leseitä ja niiden kuivuutta täydentämään kermaviiliä. Musta parasta ruoanlaitossa on just kokeilu, koska kyllästyn helposti saman vanhan toistamiseen joka kerta. :)

 Nyt menen taikomaan itselleni aamupalaa; on nimittäin vapaapäivä! Kunhan mies saa ittensä ylös niin suunnataan salille ennenkuin koulu alkaa. Ahh, että rakastan tätä tunnetta kun ei ole kiire mihinkään ♥

ps. Tänään on taas edessä kauppareissu ja oonkin selannut jo kotikokin sivua, että mitäs tällä kertaa tekis..

Uutta ulkoasua

Muuttelin vähän blogin yläbanneria kun latasin Adobe Creative Cloudin kokeiluversio itelleni kuukaudeks käyttöön - heti piti tottakai päästä leikkimään Photoshopilla. Aloitin tosiaan eilen avoimessa amk:ssa Graafisen viestinnän opintokokonaisuuden ja pakko myöntää että ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu että opiskelen mielenkiintoisia ja hyödyllisiä juttuja! Ja motivaatiota kurssin suorittamiseen pitää kyllä ollakin; se laihduttaa lompakkoa muutaman satasen ja tunnit järjestetään 1-2 kertaa kuussa perjantai-iltaisin sekä lauantaina päivällä. 

Eilen kyllä kieltämättä vähän hapotti kun puursin ensin töissä 8-14 jonka jälkeen jatkoin suoraan koululle ja olin siellä 20:30 asti. Mutta kuten sanoin, tätä opiskelen mielelläni! 

Bussifisuselfiet, koska oon aina ainut matkustaja!

Tällä viikolla on tehnyt töitä, töitä ja töitä - mut vietin mä tiistaina vapaapäivääkin! Mulla on tullut tavaksi, että viikkovapaalla teen kaikki kotihommat kerralla, eli siivoilen, pesen pyykkiä ja laitan ruokaa. Torstaina taas värjäilin lääkärin jälkeen tukkaan liukuvärin ja voi että mä tykkään tästä! Ihan erinäkönen pää kuitenkin suht pienellä muutoksella :-) Innostuin tuosta vaaleasta väristä sen verran, että värjään ehkä ens kerralla tollaseks oranssiks kokonaan - ehkä. Alakuvassa on värikorostus päällä, että ei se (valitettavasti) noin kirkas oo ;) Ylärivissä löytyy myös parit pipolöydöt viime ajoilta; niitä kun ei koskaan voi olla liikaa! Onneks ne on saanut jättää vielä hyllyyn kun ulkona on ollut niin ihana sää. Nautitaan näistä keleistä vielä kun niitä riittää :)

Lääkäri-käynnistä mulla ei ole kyllä paljon muuta sanottavaa, kuin että sinne meni melkeen satanen aivan turhaan ja mitään ei saatu selville. Vähän odottelin kilpirauhaslääkitystä kokeeksi pienellä annoksella mut ei herunut - jatkan siis paremman lääkärin etsimistä. Tämä toipilaana olo on kyllä koetellut jo henkistäkin puolta, kun ainakin kolme eri lääkäriä on epäillyt mua masentuneeksi ja toisekseen kaipaan kunnon urheilua ja salilla lihasten rääkkäämistä. Oon käynyt ainoastaan salibandyssa 1-2 kertaa viikkoon, joista toinen on lajitreeni ja toinen pelivuoro. 

Sen verran positiivista, että oon huomannyt nyt kunnon kestävän jo hiukan paremmin, eikä aamupäivästäkään väsytä enää niiin paljoa kuin ennen (kunhan muistaa juoda tarpeeksi kahvia!). Mutta kyllä silti syö ihmistä tämmönen puolikuntoisuus, toivottavasti saan tähän jotain apua pian. 

Mut eipäs enää masistelua, nauttikaa näistä ihanista syyspäivistä ja varsinkin jos saatte olla terveenä! 

#kutsumua

Tää oli erittäin hieno juttu somessa ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin osallistua tähän itsekin. Vaikka täytyy myöntää, että mua on varsinaisesti kiusattu hyvin vähän. Mutta erinäisten juttujen takia olen kuitenkin saanut kuulla jos minkälaista kommenttia..

Kipinän tähän kampanjaan osallistumisesta sain Anna Hakalan kuvasta, josta löytyy juttu Iltalehden (click) sivuilta. Se on erittäin hieno juttu, että joku puhuu tästäkin sairaudesta, sillä se on nopeasti kasvanut jo miltein kansantaudiksi, mutta silti siitä tietää liian harva ihminen..

Oma tarinani alkaa 14-vuotiaana, kun jatkuvien vatsakipujen siivittämä sain ajan gastroenterologille ja diagnoosina on "välimuotoinen koliitti" eli siis tulehduksellinen suolistosairaus. Myöhemmin monien lääkkeiden, paksu- sekä ohutsuolen tähystämisten, tutkimusten sekä lääkärikäyntien jälkeen diagnoosiksi vaihtui Crohnin tauti. 

Oireina minulla oli lähinnä vatsakivut sekä verinen uloste, mutta pahimmissa vaiheissa myös vessassa ramppaaminen tuli tutuksi. Alkuun kokeiltiin ASA-valmistetta, jonka jälkeen söin lukemattoman määrän kortisonia joka taas toi kiloja vauhdilla ja kasvot pyöristyivät hurjan näköiseksi. Voitte kuvitella mitä tuollainen ulkonäön muutos saa aikaan 15-vuotiaassa tytössä, jolle ulkonäkö on hirveä tärkeä asia. 

Olen kärsinyt niin luuston heikentymisestä, uupumuksesta, järkyttävistä vatsakouristuksista kuin lääkkeiden sivuvaikutuksilla. Eräs lääke vei minut kahdeksi viikoksi sängyn pohjalle, jolloin söin aivan minimimäärän ja en liikkunut kuin tarvittavan sängyn, olohuoneen ja keittiön välillä. Ulkona kävin lähinnä vain istumassa, koska en jaksanut enempää.

Kerran sain noro-viruksen, joka vei minut lähes teho-osastolle koko päivän oksentelun ja vessassa istumisen seurauksesta. En pystynyt enää kävelemään, en syömään tai juomaan mitään, jalat ja kädet olivat aivan kylmät, menetin jatkuvasti tajuni, kuumetta oli 39 ja sain rytmihäiriöitä. Sairaalassa en jaksanut puhua ollenkaan, sain tipan kumpaankin käteen ja teho-osaston lääkäri tuli tarkastamaan minut. Kun sain kuulla, että olisin kuollut jos en olisi tullut, säikähdin toden teolla. Se jatkuva tajunnan hämärtyminen sai olon tuntumaan todella turvattomalta enkä halua kokea sitä enää ikinä.

Koulussa tuli tottakai paljon poissaoloja, enhän voinut niille mitään. Kaikkein pahinta kiusaamista olen ehkä kokenut opettajan puolelta, joka halvensi "nuoria, jotka ovat muka niin sairaita" luokan edessä, enkä saanut paljon armoa poissaolojeni suhteen. Lähinnä vain kylmiä katseita ja järkyttävää syyllisyyttä. Kävin välillä koulussa vaikka olo oli hirveä. Olin nukkunut yöllä 10 tuntia, ja silti nukahtelin pulpetiin nojatessa. En uskaltanut syödä lounasta, sillä pelkäsin vatsan kouristeluja.

Tällähetkellä Crohnin-tautini on remissio-vaiheessa, biologisen lääkkeen avulla. Valitettavasti tämänkaltaisissa lääkkeissä on omat ongelmansa, ja nyt olenkin juossut lääkäriltä toiselle (lue: touko-elokuun aikana yhteensä n. 10 lääkärikäyntiä tai verikokeita) ja selvitellyt järkyttävää uupumusta, aivojen sumeutta ja palelua. Ja olen edelleen kuullut samoja sanoja, olen luulosairas, haluan huomiota  tai uusin olen masentunut. Miksi olisin, kun elämässä kaikki muu on niin hyvin?

Ensimmäinen kuva jatkuvien kortisoni-kuurien aikana (2006-2007) // Viimeisin kuva otettu kesällä

Paljon olen kuullut kommenttia myös kavereilta: "Ai miksi et jaksa?". Aina minulla oli joku "tekosyy". Enhän minä voinut olla sairas, kun en näyttänyt siltä. Se ehkä olikin raskainta kaikessa; näytteleminen. Nykyisin tajuan, että oma tuntemukset pitää näyttää ulospäin ja pitää osata myös sanoa ei hyvällä omallatunnolla. 

Toisaalta en voi syyttää muita, ei kukaan voi tietää miltä toisesta tuntuu, ennenkuin astuu kyseisen henkilön saappaisiin. Mutta aina tulisi miettiä, ennenkuin päästää suustaan pientäkään sanaa, joka voisi loukata toista. Minun monesti kuulemani "laiska" "huomionkipeä" "luulosairas" jopa "sairas" ovat kyllä jääneet päähän kummittelemaan, ja välillä mietin oikeasti että miksi oon näin saamaton. 

Jatkuva sairastelu on painanut itsetuntoa alaspäin, ja huomaan sen päivittäin kun mietin, mitä ohikävelevät ihmiset minusta ajattelevat. Onneksi oon saanut ympärilleni ihania ihmisiä (avomies) sekä vanhoja ja uusia ystäviä jotka on ollut älyttömän suuri voimavara - kiitos siis teille, tiedätte kyllä jos luette tätä! ♥ Pikkuhiljaa kuitenkin koen, että uskallan olla oma ihana itseni ja tehdä niitä juttuja jotka mulle on tärkeitä. 

Nämä pätkät ovat vain pieni osa elämääni ja tottakai mun elämässä on ollu onnellisiakin hetkiä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä että vuonna 2012 sain olla terveenä (poskionteloleikkauksen jälkeen) ja silloin myös tapasin nykyisen poikaystäväni. Mutta toivottavasti tästä on jotain apua niille jotka samojen asioiden kanssa taistelee. Koskaan ei saa luovuttaa, ja täytyy vaan nauttia elämän pienistä asioista :)