Onnekas?

Olen saanut kuulla viime vuosina olevani varsinainen Hannu Hanhi ja onnettaren suosikki. Kyllä, olen voittanut arvonnassa iPhone 4S:n aikoinaan, 2 korua joiden yhteisarvo oli 500€ ja pari kotisiivousta. Ehkä välillä pitkävedostakin 90€. Siihen nämä kommentit siis perustuvat.

Kyllä, voisin sanoa itseäni onnekkaaksi. Pääsin lähes heti valmistuttua oman alan töihin, josta myös nautin ja jossa olen saanut kasvattaa vastuualuetta. Olen saanut matkustella Suomen sisällä työn puolesta ja opetellut uudestaan laskettelemaan aikuisiällä. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja voin nauraa töissä miltein joka päivä.

Minulla on ollut jo 7 vuotta upea avopuoliso, jonka kanssa pistettiin hynttyyt yhteen heti tapailun aikana - se vain tuntui oikealta. Kuten kaikilla, meilläkin on ollut omat vaikeutemme, mutta nyt kun niitä katsoo taaksepäin, ne ovat olleet tarpeellisia, jotta olemme niinkin hyvässä tilanteessa kuin nyt olemme.

Ostimme toukokuussa rintamamiestalon, johon muutimme 48 neliön kaksiosta. Nyt meillä on yllin kyllin tilaa, ennenkaikkea tilava keittiö ja oma piha, jossa kasvattaa satoa ja grillailla. Taloa saa laittaa pikku hiljaa oman näköiseksi, eikä tarvitse miettiä käyttääkö blenderiä enää klo 22 jälkeen. Tai saako seinälle ripustaa taulun, ettei siihen jää jälkiä. Tai minkä lämpöisenä mitäkin huonetta pitää.

Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Kyllä, voisin sanoa itseäni myös hyvin epäonniseksi. Heti syntymästäni lähtien minulla on ollut terveysongelmia milloin milläkin osa-alueella. Lapsuuden vietin sairaalassa kita- ja nielurisojen vaivatessa, pari kertaa palasin takaisin hallitsemattoman vuodon (verenvuototautikantajuuden) takia ja kerran pienversisuonet tulehtuivat. Kerran tuli reikä nieluun 5-vuotiaana for no reason ja KYS:iin kurvailtiin verta oksentaen.

Teini-iässä puhkesi suolistosairaus, joka vei kaikki henkiset ja fyysiset voimat kriittisimmässä itsetunnon rakentumisen vaiheessa. Kävin merkonomin opintoja yhtään liioittelematta pää kainalossa, päivä kesti klo 6.30-18.00 matkoineen riippumatta siitä, oliko koulua 4 vai 8 tuntia - matkan teko korvesta kaupunkiin oli pitkä, ja mahdollisuuksia kouluun menoon sekä paluuseen oli vain yksi bussi.

Jotenkin pyristellen selvitin merkonomi-opinnot ajallaan opettajan kiusaamisesta huolimatta ja jatkoin tradenomiopinnoilla Kuopiossa. Ennen opintoja kesä meni ahdistuksen kourissa ja yksinäisyydessä velloessa - saatoin kävellä pitkin kaupunkia ja syödä 3 jäätelöä peräjälkeen ahdistuksen tunteeseen.

Ensimmäinen syksy oli Kuopiossa vaikein, sillä vatsakivut yltyivät niin koviksi, että jätin ennen tenttejä aamupalan väliin, vedin tentit rimaa hipoen läpi vatsan kouristellessa ja loppupäiväksi menin kotiin nukkumaan. Ensimmäiset opiskelijabileet jäivät kokematta ja olo oli surkea. Olin saanut keväällä uuden biologisen lääkkeen, mutta jatkuvien poskiontelon tulehduksien takia jouduin tauottamaan lääkettä useaan otteeseen.

Saatoin käydä tähystyksissä pahimmillaan 3 kertaa kuussa - eli lähes joka viikko. Jokainen tähystys vei voimat 2-3 päiväksi syömättömyyden ja tyhjennysaineen takia. Pääsin vihdoin poskionteloleikkaukseen seuraavana keväänä ja jatkuvat tulehdukset loppuivat kuin seinään. Biologinen lääke auttoi ja tauti oli remissiossa.

Muutama vuosi sitä autuutta kesti, kunnes rajut uupumusoireet iskivät päälle. Varmaan vuoden päivät sinnittelin osa-aikatöissä ja opparia tehden, samalla kun saatoin nukahtaa istuaalteen työpöydän ääreen. Pienikin kävely sai minut hengästymään ja aloin saada paniikkikohtauksia. Kaikki tutkittiin, mitään ei löydetty - paitsi korkea verenpaine. Päätin lopettaa biologisen lääkkeen kokeilun vuoksi.

Huonosti kävi, Vatsakouristelut palasivat kuukauden kuluttua ja olin taas puun ja kuoren välissä. Ajattelin kokeilla mahdollisimman puhdasta ja gluteenitonta ruokavaliota, vaikka en hetkeäkään uskonut kuin parilla prosentilla siihen. Mutta epätoivossa sitä ajautuu mitä kummallisimpien asioiden ääreen..

Kuin ihmeen kaupalla ruokavalio auttoi ja sain sairauden remissioon ilman lääkkeitä. Kävin säännöllisesti lääkärillä näyttätytymässä 3 vuoden ajan, kunnes turhat käynnit lopetettiin. Juuri keväällä 2018, kun kävin viimeisen käyntini - samana kesänä oireet hiipivät takaisin. Olin täysin murtunut.

Nyt vuoden ajan vatsakipujen, veriulosteen, lääkekokeilujen, tähystyksien, lukuisten verikokeiden, sydänfilmien ja keuhkokuvien jälkeen oloni ei vieläkään ole täysin korjautunut ja mieliala on ollut kurja. Vatsaoireet on saatu kuriin, mutta väsymys sekä hengästyminen ovat pahentuneet viikko viikolta. Lisäksi aamuisin selkä tuntuu jäykältä, mikäli en ole edellisenä päivänä liikkunut. Myös sormien ja nilkkojen nivelet ovat kipuilleet ja rintalasta on ollut kipeä jo yli 6 kuukautta.

Jokapäiväinen väsymys vie viimeisenkin motivaation elämään. Jos joutuu sinnittelemään päivästä toiseen, niin lopputulema ei ole kovin ruusuinen.

Mitä siihen unelmien työhön tulee, niin sekin on kerran vienyt minut työuupumukseen pari vuotta sitten. Ja nyt väsyneenä kaikki ylimääräinen tuntuu ylitsepääsemättömältä - välillä kun suihkussa käyminen on liian raskasta.

Ja mitä siihen unelmien omakotitaloon tulee, niin joka päivä kun tulen töistä kotiin rättiväsyneenä, vastassa on keskeneräistä maalausurakkaa, irronnut lista, keskeneräinen huone, kaatopaikkakuorma odottamassa kuskausta, olkkarin lattialla makaa kunnostusta odottava pinnatuoli, kylppärissä suihkuteline ampuu suihkun minne sattuu, takka odottaa tuhkien tyhjennystä ja puut pinoamista kellarissa.

Miten sitten määritellään, olenko onnekas vai epäonnekas? Jälkimmäinen lista kasvoi huomattavasti pidemmäksi, olenko siis epäonnekas? Vai kuitenkin onnekas, koska minulla on katto pään päällä ja ihminen, jonka kanssa jakaa elämä?

Siinäpä vasta kysymys. Itse jotenkin ajattelen, että kai ne asiat voisi olla vielä pahemminkin. Ja todellakin voisi olla.

Ihan pieni muistutus vaan sinne ruudun toiselle puolelle; kaikilla on omat haasteet elämässään, ne ei vaan välttämättä aina näy ulospäin.

Tired of being tired

Jospa täällä nyt jaksaisin aktivoitua pidemmäksikin aikaa - luvassa taas pieni valitusvirsi ja tietoa tämän hetkisestä tilanteesta. :)

Viime syksynä alkanut väsymys ei ole kadonnut mihinkään ja on vain pahentunut tässä loppukesän/alkusyksyn aikana. Yöt nukun mielestäni hyvin, mutta aamuisin olo on välillä murjottu - lisäksi aamuisin on alkanut ilmentyä selän jäykkyyttä sekä särkyä johon helposti myös herään. Myös sormien & ranteiden nivelet ovat alkaneet tuntua voimattomilta jo kevyttä puristusta tehdessä, esimerkiksi vaikka kynällä kirjoittaessa.

Näistä vaivoista soitinkin gastron polille ja sain ajan lokakuun alkuun KYS:iltä. Luojan kiitos, että vihdoin pääsen parin vuoden tauon jälkeen näkemään lääkäriä ihan kasvotusten - oireiden kuvailu ja vuorovaikutus lääkärin kanssa on huomattavasti helpompaa ihan livenä. Pohdittiin jo Pentasa-lääkityksen vaihtoa niveloireita tukevaan sulfasalatsiiniin. Lisäksi pohditaan, onko tarvetta käydä erikseen reuma-lääkärillä, vai onko oireet vain suolistosairaudesta johtuvaa (hyvin yleistä) sivuoireilua.

Olo on kuin 80-vuotiaalla ja asiaa ei helpota se, että ostettiin rintamamiestalo toukokuussa. Rakastan puuhailla pihalla ja sisällä - pienet pintaremontit ovat olleet myös mukavaa ajanvietettä. Mutta jos jatkuva väsymys painaa suorituskykyä alas, alkaa pienetkin hommat tuntua jättimäisiltä vuorilta.

Mieliala on painunut  melko alas viimeaikoina, johtuen toki tästä jatkuvasta väsymystaistelusta ja suorityskyvyn laskusta. Moni suolistosairas tietää varmastikin sen tunteen, kun kasvojen edessä on jatkuvasti harmaa harso ja koko elämä tuntuu toissijaiselta - koska ei vaan jaksa kunnolla edes ajatella. Näissä tilanteissa ajattelen aina, että asiat voisi olla pahemminkin.

Päivä kerrallaan.

Eikä siinä vielä kaikki.

Jos nyt tästä väsymys-taistelusta (joka jatkuu edelleen) ja suolistosairauden pahenemisvaiheessa ei ole vielä ollut tarpeeksi "riemua", niin viime viikolla alkoi vielä yksi pikku projekti terveyteen liittyen..

Minun ylipurenta nimittäin viimein laitetaan kuntoon. Lopullisesti. Painotaan sanaa VIIMEIN, sillä tilanteeni on tiedetty jo kun olin teini-ikäinen. Silloin pidin vuoden ajan niskavetoa ja projekti edistyi ehkä 1mm verran. Tällä hetkellä purenta on virheellinen jopa 10mm verran - ja se voi vaan pahentua iän myötä.

Diagnoosit
Alaleuan retrognatia (alaleuan pienuus)
Yläleuan retrognatia (yläleuan pienuus)
Distaalinen purenta (yläetuhampaat ovat ulompana kuin alaetuhampaat)
Horisontaalinen ylipurenta (ylä- ja alaleuan etuhampaiden kärkien välinen vaakasuora etäisyys)
Syväpurenta (alaleuka liian takana suhteessa yläleukaan)
Saksipurenta (ylähampaat purevat kokonaan alahampaiden ulkopuolelle)

Asia lähti liikkelle puoli vahingossa, kun kävin rutiinitarkastuksessa. Hoitaja ei uskaltanut poistaa hammaskiveäni B-hemofilian kantajuuden takia* (hohhoijaa), joten minut ohjattiin hammaslääkärille. Vastassa oli tuttu hammaslääkäri ja erittäin mukava sellainen. Hän tarkitsi samalla leukojen liikkeet, purennan ja muut toiminnallisuudet. Valitin oikeasta naksuvasta leukanivelestä ja pienen tuumailun jälkeen lääkäri totesi, että näille leuoille pitäisi kyllä tehdä jotain.

*Välillä menee totaali hermo, kun tämän verenvuototaudin kantajuuden takia minua kohdellaan kuin kuolisin joka ikiseen toimenpiteeseen. Mutta, toisaalta hyvä että ohjauduin hammaslääkärille ja sitä kautta tämä projekti saatiin alulle. 

Tämä tapahtui siis elokuussa ja nyt 7kk jälkeen ensimmäisestä käynnistä projekti lähti vasta virallisesti käytiin. Kävin välissä KYS:illä ainakin kolme kertaa; milloin kuvattiin sivprofiilia, milloin otettiin röntgenkuvia leuoista tai hampaista ja joku kerta menin vain kuuntelemaan kaikki mahdolliset riskit jotka projektiin liittyvät. Niitähän riittää.

Mikä minun purennassa on siis vikana?

Teoriassa siis ihan kaikki. Mutta käytännössä se, että alaleukani on liian takana suhteessa yläleukaan. Tämä aiheuttaa sen, että puriessa hampaat eivät osu toisiinsa normaalisti, joka aiheuttaa leukakipuja ja päänsärkyä. Leuan nivelen naksuminen ei kuulema korjaudu edes välttämällä tällä leikkauksella, joten se voi olla taas ihan oma projektinsa (voi luoja).

Kuulin myös ensimmäistä kertaa viime syksynä, että koska alaleukani on niin selkeästi takana, se vaikeuttaa myös hengittämistä varsinkin makuuasennossa. Se voi aiheuttaa siis uniapneaa.

Mitä minun purennalle käytännössä tehdään?

Vaiheet menevät kutakuinkin näin:
1. Hampaiden oikominen, n. 1 vuosi ennen leikkausta + 0,5 vuotta leikkauksen jälkeen.
2. Viisaudenhampaiden poisto. Kaikkien. Hyvissä ajoin ennen leikkausta; yksikään visureista ei tosin ole vielä puhjennut, joten ne saakin sitten oikeasti kaivaa sieltä esiin.
3. Leukaleikkaus, jossa alaleukaa siirretään eteenpäin ja hyvin todennäköisesti myös yläleukaa tuodaan hieman eteenpäin. Tarvittaessa liikutellaan myös sivusuunnassa.

Leuat siis sahataan irti ja liikutetaan oikealle kohdalle, sekä kiinnitetään uuteen asemaan pienillä titaanilevyillä sekä ruuveilla. Kuulostaa kauhean kivalta. Leukojen (sekä viisureiden) leikkaukseen liittyy isot riskit, sillä alueella on paljon hermoja, joita on vaikea väistellä. Yks viisureistani on kääntynyt kallelleen ja on aivan yhden hermon vieressä. Jännityksellä odotamme, selviänkö ilman tunnon menetyksiä molemmista operaatioista.

____________________________________________________________________

Missä mennään nyt?

Kuten aiemmin mainitsinkin, projekti sai kunnolla alkunsa vasta viime viikolla. Perjantaina ylätakahampaisiin laitettiin kumilenkit, eli ne separoidaan. Huomenna, tiistaina minulla on aika sekä hammashoitajalle, että lääkärille, jotka laittavat oikomiskojeet (tutummin: raudat) paikalleen. Ahh, onkin ollut jo ikävä niitä kapistuksia (not).

Olen kestänyt elämäni aikan monenlaista kipua, mutta ylivoimaisesti pahinta kipua on sellainen joka jatkuu 24/7 eikä helpota millään särkylääkkeillä. Sitä olen nyt saanut kokea näiden kumilenkkien aikana. Alan olla mitta täynnä ja väsynyt sekä kiukkuinen jatkuvaan kipuun. Positiivista toki on se, että huomenna saan nämä hirvitykset pois suusta.

Sitten ollaankin raudat suussa noin vuoden ajan. Jos olen pelännyt hymyilyä tähän asti tämän purennan takia, niin veikkaan että tilanne ei rautojen myötä ainakaan helpota.

Koitan vain miettiä itseäni parin vuoden päässä, kun olen toipunut leikkauksesta ja oikomishoito on lopetettu. Minulla on toivottavasti ensimmäistä kertaa elämässä siedettävä hymy ja päänsäryt sekä leukojen jomotus ovat historiaa.

Mutta sinne on vielä pitkä matka.

Kun elämä menee kaiken optimoinniksi.

Moni urheilija pystyy varmasti samaistumaan tämän hetkiseen elämääni hyvin; optimoi mahdollisimman hyvä nukkuminen, syöminen, stressin määrä (eli mahdollisimman vähän), liikunta, sosiaalinen elämä, kotityöt.. Kaikki pitää miettiä tarkkaan, että nyt varmasti palautuu hyvin, saa tarvittavat kalorit ja makrojakaumat ruoasta, stressi ei sotke palautumista ja päivässä jää aikaa myös rentoutumiselle.

Tätä mun elämä tällä hetkellä on. Poikkeuksiin ei hirveästi ole varaa, tai työteho laskee radikaalisti. Nukkumaan on mentävä viimeistään kymmeneltä, mielellään aiemmin. Muuten seuraava päivä menee haahuillessa puolivaloilla. Tämä on varmaan se kriittisin asia mun nykyisessä elämässä - jos nukun vaikka 6h yöunet, niin ajatustyöstä ei tule yhtään mitään. Ja voi että silloin kiukuttaa kaikki.

Syötävä on, hyvin. Ja terveellisesti. Liiallinen sokeri, rasva ja lisäaineet kostautuvat välittömästi vatsakivuilla, kuvotuksella, järkyttävällä turvotuksella tai huonoilla yöunilla. Säännöllisyys on kaiken A ja O - muuten päähän särkee ja alkaa huimaamaan.

Vaatteet illalliselle pitää valita sen mukaan, että niissä mahtuu turpoamaan niinkuin olisin seitsemännellä kuulla raskaana. Voi kyllä.

Sosiaalinen elämä on vähentynyt. Joskus harvoin uskaltaudun ulos kavereiden kanssa, mutta koska nukkumaanmenoaika on melko tarkka niin harvemmin uskallan lähteä. Paras ja palauttavin uni tulee klo 22-08 välillä - vaikka valvoisin ja nukkuisin kuinka myöhään niin ei auta. Alkoholi on ollut pannassa kokonaan jo jonkin aikaa, eikä nyt voisi kuvitellakaan juovani.

Liikuntaa on oltava, mutta mitään kovin raskasta ei voi tehdä. Sähly on ainut raskas suoritus viikossa ja siitäkin kärsin seuraavana päivänä. Salilla viimeinen puoli vuotta on mennyt hyvin kevyesti ylläpitävillä harjoituksilla, lihakset ei tunnu yhtään omilta ja eivät ota kovaa treeniä vastaan. Reidet saattavat krampata kesken harjoituksen jos vähänkin yritän pinnistää liikaa.

Jos hetkeksi erehdyn luulemaan, että minulla on energinen olo niin vähintään kotitöiden tekemisen jälkeen palaudun taas maan pinnalle - olisipa pitänyt taas vain levätä. Parin tunnin laskupäivän jälkeen taas voisin käpertyä sohvan pohjalle koko loppuillaksi ja mennä nukkumaan vaikka seitsemältä illalla. Kroppa rasittuu ällistyttävän helposti mitä ihmeellisimmistä jutuista - ja kokoajan väsyttää.

Kokoajan on pieni sumuverho kasvojen edessä. Yhdeksän tunnin yöunet takana ja silti väsyttää. Tai unettaa. Päikkäreitä ei kuitenkaan osaa nukkua, mutta ajatustyöstä ei tule mitään. Töissä yritän välttää stressiä viimeiseen asti, väsymystilassa helposti asiat tuntuvat vyöryvän päälle hyökyaallon lailla. Työteho on ehkä 60% - huonoimpina päivinä ehkä 30%.

Kortisoni-kuuri loppui, taas. Se oli toinen peräkkäinen, ja olen syönyt kortisonia putkeen jo melkein 5 kuukautta. Vieroitusoireet ovat hirveitä; rytmihäiriöitä, ärtymystä, väsymystä.

Silti tunnen olevani onnekas. Kipuni ovat vielä melko maltillisia, pystyn urheilemaan, pystyn käymään töissä (tosin syksyllä olisi ehkä ollut syytä pitää muutamia saikkupäiviä), pystyn elämään.

IBD viikko - näkymätön sairaus

IBD-viikkoa vietetään parhaillaan Suomessa ja nyt onkin oiva hetki avata omaa ajatusmaailmaa tästä sairaudesta - ja miksi sitä kutsutaan monesti näkymättömäksi sairaudeksi?

IBD (inflammatory bowel diseases) on yleisnimitys kahdelle suolistosairaudelle; Colitis Ulcerosalle ja Crohnin taudille. Sairaudet ovat kroonisia, eli parantumattomia. Osalla sairaus voi olla vuosia oireeton ja puhjeta taas päälle ilman mitään varoitusmerkkejä. Osalla se voi myös parantua, eli olla oireeton loppuelämän - mutta periaatteessa kun kerran sairastut suolistosairauteen, olet käytännössä sairas koko loppuelämän.

Itselläni todettiin Crohnin tauti vuonna 2009, kun olin 15-vuotias. Aluksi sairaus määriteltiin välimuotoiseksi koliitiksi (ns. sekoitus molempia tauteja, kun tarkempaa diagnoosia ei osattu vielä tehdä), mutta hyvin pian se vaihtui Crohnin taudiksi, sillä tulehdusta oli myös ohutsuolen puolella. Täällä olen avannut vähän tarkemmin sairaushistoriaani.

Näkymätön sairaus - mitä se tarkoittaa? 

Voisin antaa esimerkin kuvien avulla.

Sehän hymyilee. Ei näy arpia, ei edes tummia silmänalusia - mullahan on sata kertaa pahemmat silmäpussit! Eihän sulla näy edes ylimääräistä missään, miks valitat että et pääse urheilemaan. Olisit tyytyväinen, että ei oo syöpä. Hiuksetkin tallella. 

Näitä kuvia katsellessa en kyllä itsekään huomaa sairautta juuri mistään - poskissa on ehkä aavistus pyöreyttä kortisonin tuomana, mutta senkin huomaan vain itse. Tuskin kovinkaan moni uskoisi, että vedän tällä hetkellä kourallisen pillereitä päivässä (n. 20 kpl).

Joskus on vaikeaa puhua omasta sairaudesta, koska en näytä sairaalta. Siksi monesti pysyn mieluummin turpa kiinni, koska monikaan ei ymmärrä mitä taustalla tapahtuu.

» En ole ollut kertaakaan sairaslomalla (tämän) sairauden takia töistä. 
» En näytä hakatulta kovinkaan usein (heh). 
» Minulla ei ole arpia (ainakaan vielä kun ei ole tarvinnut käydä leikkauksissa).
» Silmäpussit alkavat näkyä minulla vasta siinä vaiheessa kun olen valvonut ja stressannut viikkotolkulla (eli ei kovin herkästi).
» Turpoava vatsa on helppo peittää vaatteilla. 
» Väsymys kaikkoaa naamalta melko helposti pienellä tekohymyllä ja meikillä. 
» Turvonneet kasvot on helppo silottaa vetämällä ponnarin tiukemmalle. 

Ei siis ihme, että ihmiset eivät ymmärrä. Eikä kukaan voikaan ymmärtää, ennenkuin kokee asiat itse.

Mä tiedän - mä olen selvinnyt helpolla. Tällä hetkellä mulla ei ole syöpää, lääkkeet toimii yleensä nopeasti vatsakipuihin, en heräile yöllä vessaan, pystyn käymään töissä ja pystyn urheilemaan melko hyvin.

Siksi tuntuu hölmöltä valittaa tai kertoa omasta sairaudesta. Koska onhan sitä pahempaakin. 

Viimeisten kuukausien aikana mun työkykyä (ja elämänhalua) rajoittanut tekijä on ollut lähinnä väsymys. Aivan järkyttävä, tainnuttava väsymys. Se vie mun vuorokaudesta tunteja reippaalla kädellä (terveisin ysiltä nukkumaan, seiskalta ylös). Se pakottaa mut pakonomaiseen päivärutiiniin. Päivä on lähinnä valmistautumista aina nukkumaanmenoa varten. Nukkuminen pitää optimoida mahdollisimman hyväksi - niin saan työpäivän aikana itsestäni edes 60% tehot irti.

Se vie mun sosiaalisia suhteita. Ei ole aikaa tai jaksamista käydä kenenkään kanssa yhtään missään. Erilaiset seminaarit ja muut ihmisvilinä-tilaisuudet ovat pahimpia - en jaksaisi puhua juuri ollenkaan. Jos erehdyn illanviettoon, niin saan maksaa siitä monen päivän vatsakivuilla (myös öisin) ja työkyky laskee jo alle 50% pariksi päiväksi. Ei mitään järkeä.

Töissä tuijotan välillä näyttöä nollat taulussa - ja ahdistun to-do listasta. Ajatus juoksee n. 1-2h päivässä ja loppu on selviytymistä. Uusia tehtäviä paukkuu kokoajan ja oma tekemättömyys ahdistaa. Ihankuin pään sisällä olisi valtava sumupilvi, jota ei saa häivytettyä millään. Varsinkin luova työ kärsii.

Raskainta on siis henkinen puoli. Se, kun et pysty antamaan itsestäsi kaikkea tai et edes ihan hyvää suoritusta. Haluaisit onnistua, auttaa työkavereita ja olla hyödyllinen - mutta oikeasti et jaksa edes miettiä kauppalistaa saatika sitten selviytyä sinne kauppaan asti. Koska kokoajan väsyttää. Joko vähän tai paljon.

Ihan kokoajan.

Päivä kerrallaan. Kyllä tämä tästä.