Onnekas?

Olen saanut kuulla viime vuosina olevani varsinainen Hannu Hanhi ja onnettaren suosikki. Kyllä, olen voittanut arvonnassa iPhone 4S:n aikoinaan, 2 korua joiden yhteisarvo oli 500€ ja pari kotisiivousta. Ehkä välillä pitkävedostakin 90€. Siihen nämä kommentit siis perustuvat.

Kyllä, voisin sanoa itseäni onnekkaaksi. Pääsin lähes heti valmistuttua oman alan töihin, josta myös nautin ja jossa olen saanut kasvattaa vastuualuetta. Olen saanut matkustella Suomen sisällä työn puolesta ja opetellut uudestaan laskettelemaan aikuisiällä. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja voin nauraa töissä miltein joka päivä.

Minulla on ollut jo 7 vuotta upea avopuoliso, jonka kanssa pistettiin hynttyyt yhteen heti tapailun aikana - se vain tuntui oikealta. Kuten kaikilla, meilläkin on ollut omat vaikeutemme, mutta nyt kun niitä katsoo taaksepäin, ne ovat olleet tarpeellisia, jotta olemme niinkin hyvässä tilanteessa kuin nyt olemme.

Ostimme toukokuussa rintamamiestalon, johon muutimme 48 neliön kaksiosta. Nyt meillä on yllin kyllin tilaa, ennenkaikkea tilava keittiö ja oma piha, jossa kasvattaa satoa ja grillailla. Taloa saa laittaa pikku hiljaa oman näköiseksi, eikä tarvitse miettiä käyttääkö blenderiä enää klo 22 jälkeen. Tai saako seinälle ripustaa taulun, ettei siihen jää jälkiä. Tai minkä lämpöisenä mitäkin huonetta pitää.

Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Kyllä, voisin sanoa itseäni myös hyvin epäonniseksi. Heti syntymästäni lähtien minulla on ollut terveysongelmia milloin milläkin osa-alueella. Lapsuuden vietin sairaalassa kita- ja nielurisojen vaivatessa, pari kertaa palasin takaisin hallitsemattoman vuodon (verenvuototautikantajuuden) takia ja kerran pienversisuonet tulehtuivat. Kerran tuli reikä nieluun 5-vuotiaana for no reason ja KYS:iin kurvailtiin verta oksentaen.

Teini-iässä puhkesi suolistosairaus, joka vei kaikki henkiset ja fyysiset voimat kriittisimmässä itsetunnon rakentumisen vaiheessa. Kävin merkonomin opintoja yhtään liioittelematta pää kainalossa, päivä kesti klo 6.30-18.00 matkoineen riippumatta siitä, oliko koulua 4 vai 8 tuntia - matkan teko korvesta kaupunkiin oli pitkä, ja mahdollisuuksia kouluun menoon sekä paluuseen oli vain yksi bussi.

Jotenkin pyristellen selvitin merkonomi-opinnot ajallaan opettajan kiusaamisesta huolimatta ja jatkoin tradenomiopinnoilla Kuopiossa. Ennen opintoja kesä meni ahdistuksen kourissa ja yksinäisyydessä velloessa - saatoin kävellä pitkin kaupunkia ja syödä 3 jäätelöä peräjälkeen ahdistuksen tunteeseen.

Ensimmäinen syksy oli Kuopiossa vaikein, sillä vatsakivut yltyivät niin koviksi, että jätin ennen tenttejä aamupalan väliin, vedin tentit rimaa hipoen läpi vatsan kouristellessa ja loppupäiväksi menin kotiin nukkumaan. Ensimmäiset opiskelijabileet jäivät kokematta ja olo oli surkea. Olin saanut keväällä uuden biologisen lääkkeen, mutta jatkuvien poskiontelon tulehduksien takia jouduin tauottamaan lääkettä useaan otteeseen.

Saatoin käydä tähystyksissä pahimmillaan 3 kertaa kuussa - eli lähes joka viikko. Jokainen tähystys vei voimat 2-3 päiväksi syömättömyyden ja tyhjennysaineen takia. Pääsin vihdoin poskionteloleikkaukseen seuraavana keväänä ja jatkuvat tulehdukset loppuivat kuin seinään. Biologinen lääke auttoi ja tauti oli remissiossa.

Muutama vuosi sitä autuutta kesti, kunnes rajut uupumusoireet iskivät päälle. Varmaan vuoden päivät sinnittelin osa-aikatöissä ja opparia tehden, samalla kun saatoin nukahtaa istuaalteen työpöydän ääreen. Pienikin kävely sai minut hengästymään ja aloin saada paniikkikohtauksia. Kaikki tutkittiin, mitään ei löydetty - paitsi korkea verenpaine. Päätin lopettaa biologisen lääkkeen kokeilun vuoksi.

Huonosti kävi, Vatsakouristelut palasivat kuukauden kuluttua ja olin taas puun ja kuoren välissä. Ajattelin kokeilla mahdollisimman puhdasta ja gluteenitonta ruokavaliota, vaikka en hetkeäkään uskonut kuin parilla prosentilla siihen. Mutta epätoivossa sitä ajautuu mitä kummallisimpien asioiden ääreen..

Kuin ihmeen kaupalla ruokavalio auttoi ja sain sairauden remissioon ilman lääkkeitä. Kävin säännöllisesti lääkärillä näyttätytymässä 3 vuoden ajan, kunnes turhat käynnit lopetettiin. Juuri keväällä 2018, kun kävin viimeisen käyntini - samana kesänä oireet hiipivät takaisin. Olin täysin murtunut.

Nyt vuoden ajan vatsakipujen, veriulosteen, lääkekokeilujen, tähystyksien, lukuisten verikokeiden, sydänfilmien ja keuhkokuvien jälkeen oloni ei vieläkään ole täysin korjautunut ja mieliala on ollut kurja. Vatsaoireet on saatu kuriin, mutta väsymys sekä hengästyminen ovat pahentuneet viikko viikolta. Lisäksi aamuisin selkä tuntuu jäykältä, mikäli en ole edellisenä päivänä liikkunut. Myös sormien ja nilkkojen nivelet ovat kipuilleet ja rintalasta on ollut kipeä jo yli 6 kuukautta.

Jokapäiväinen väsymys vie viimeisenkin motivaation elämään. Jos joutuu sinnittelemään päivästä toiseen, niin lopputulema ei ole kovin ruusuinen.

Mitä siihen unelmien työhön tulee, niin sekin on kerran vienyt minut työuupumukseen pari vuotta sitten. Ja nyt väsyneenä kaikki ylimääräinen tuntuu ylitsepääsemättömältä - välillä kun suihkussa käyminen on liian raskasta.

Ja mitä siihen unelmien omakotitaloon tulee, niin joka päivä kun tulen töistä kotiin rättiväsyneenä, vastassa on keskeneräistä maalausurakkaa, irronnut lista, keskeneräinen huone, kaatopaikkakuorma odottamassa kuskausta, olkkarin lattialla makaa kunnostusta odottava pinnatuoli, kylppärissä suihkuteline ampuu suihkun minne sattuu, takka odottaa tuhkien tyhjennystä ja puut pinoamista kellarissa.

Miten sitten määritellään, olenko onnekas vai epäonnekas? Jälkimmäinen lista kasvoi huomattavasti pidemmäksi, olenko siis epäonnekas? Vai kuitenkin onnekas, koska minulla on katto pään päällä ja ihminen, jonka kanssa jakaa elämä?

Siinäpä vasta kysymys. Itse jotenkin ajattelen, että kai ne asiat voisi olla vielä pahemminkin. Ja todellakin voisi olla.

Ihan pieni muistutus vaan sinne ruudun toiselle puolelle; kaikilla on omat haasteet elämässään, ne ei vaan välttämättä aina näy ulospäin.